Minä autan

Lattia narisee, kynnykset ovat leveitä ja kirjoituspöydän reuna on nenäni korkeudella. Ulkona on pimeää, näen kuvani heijastuvan ikkunalasista, sisällä on valoisaa. Joka puolella on hiljaista. Kaikki ovat lähteneet kotiin, paitsi minä ja äiti. Työmme vasta alkoivat.

Minulla on tärkeä tehtävä pöytien pyyhkimisessä. Tarkasti pitää pyyhkiä ruskea kirjoitusalusta reunasta reunaan. Täytyy muistaa pyyhkiä myös kirjoitusalustan ympäriltä. Kynät asetetaan vierekkäin kirjoitusalustan päälle, suoraan, niitä ei saa laittaa sikin sokin. Puhelimen luuri täytyy pyyhkiä joka puolelta. Se tuntuu painavalta. Painan luurin korvaani vasten, sieltä kuuluu tuuuuu.

Johtajan pöydällä on hassun näköinen musta koira. Sillä on pyörivät silmät päässä ja punainen kieli roikkuu ulkona. Se on täynnä riisiä, onkohan se syönyt ne kaikki? Meillä on tärkeä tehtävä. Koiralle pitää keksiä uusi asento joka ilta. Onkohan johtajalla yhtä hauskaa, kuin meillä? Äiti on kiva, kun pääsen hänen kanssaan töihin.

Osaan jo paljon. Olen kolme vuotta vanha.

Muiden auttaminen on ollut minulle tärkeää jo aivan pienestä pitäen. Malli työn tekemiseen tulee kotoa. Lapsena hiekkalaatikolla halusin aina pitää kädet puhtaana hiekasta ja olin erityisen siisti tekemisissäni.

Tulin siihen johtopäätökseen, että siisteys on geeneissä seuratessani omien lasten varttumisen aikuisiksi. Toisilla se on syntymälahjana ja toiset joutuvat opettelemaan sen.

Palataan vielä tähän aiheeseen, seuraa blogiani! 🙂